Kotiinpaluu

Kotona ollaan! Meillä oli ihana loma näin alkukesän kynnyksellä. Paluu arkeen on ollut tahmea, sillä reissusta tuotu kurkkukipu ja yskä on vaivannut meistä yhtä sun toista. Samoin yölento Suomeen (perillä 03.30) oli aikamoinen rytminmuuttaja ja ollaan korjattu sitä parhaamme mukaan. Kaikesta huolimatta itse matka meni hyvin ja rentouduin täysin kouluhommista, joita viime lukukausi oli pullollaan. Nyt olisi vielä yksi tentti ja muutamat tehtävät eli ihan kesälomalla tässä ei vielä olla, vaan arki jatkuu taas. Mallorcasta jäi kauniit muistot ja uskon, että tullaan vaalimaan näitä koko perheen reissuja vielä pitkään. Tätä matkaa oli odotettu helmikuusta saakka.

Parasta reissussa oli kaunis Playa de Muron hiekkaranta, joka oli kaunis 10 kilometrin pituinen ranta. Rannan hiekka oli kauniin vaaleaa, mikä korosti meren turkoosia sävyä ja ranta oli upea ihan joka säässä. Yhtenä iltana käytiin rannalla etsimässä simpukoita juuri auringonlaskun aikaan, kun olimme syöneet illallisen rantaravintolassa jossa illallista sai nauttia istuen pöydissä, joista näkyi merelle.

Säät olivat lämpimämmät mitä odotin, sillä pelkäsin että reissussa olisi voinut olla viileääkin vielä näin toukokuun puolella mutta kaikki kuoritakit mitä meillä oli iltoja varten mukana jäivät koko reissun ajan käyttämättä. Iltaisinkin oli niin lämmin, että riitti jos jossain vaiheessa heitti lapsille hupparit päälle shortsien kaveriksi. Meidän vakio-ohjelmaan kuului iltaisin ensin ruokailu ja sitten katsomaan hotellilla järjestettävää ohjelmaa jota oli ensin suunnattu lapsille ja sitten koko perheelle.

Matkakuume on vähän niin kuin vauvakuume, että siihen ei melkein auta matka eikä vauvakaan sillä se voi olla krooninen. Meillä on onneksi kesäkuussa odottamassa reissu siskoni perheen luokse Kaliforniaan mutta sitten ei ole mitään. Matkanjärjestältä tippuu jo sähköpostiin ehdotuksia seuraavaan lomaan ja kyllähän se mielessä kävi, että minne seuraavaksi. Samaan kohteeseen en lähtisi uudelleen sillä haluan nähdä ja kokea muitakin paikkoja.

En tiedä mistä kumpuaa tunne, että vain silloin voi ottaa rennosti kun takataskussa on jo seuraavat lentoliput jonnekin. Ehkä voin syyttää tästä äitiäni, joka on aina ollut menossa ja tartuttanut innon meihin muihinkin ;) Maailmalla sitä kuitenkin tajuaa sen, että miten vähän ehtii elämän aikana näkemään, sillä nähtävää on niin paljon. Yhtä ihanaa on kuitenkin tulla kotiin ja tajuta, että asuu maailman parhaassa paikassa ja että on kaunis koti joka odottaa. Oma sänky ja puhtaat lakanat, maailman rakkaimmat koirat ja kirsikkapuiden suloiset kukat. Ehkä on turhaa myös verrata sitä mitä reissuissa on verrattuna kotiin. Onnea ei voi jahdata maailmalta sen enempää kuin täältä Suomestakaan, sillä pitää ymmärtää, että se kulkee mukana sydämessä sinne minne ikinä tie vie.

Kulkeeko elämä sykleissä?

Olen monesta blogista lukenut bloggaajien vilkkaasti muuttuvasta elämästä. On uusia koteja, vauvoja, avioliittoja ja kaikenlaisia suunnitelmia. Kun yksi suuri elämän mullistava asia on tapahtumassa, niin toinen on jo ovella. Ihanaa ja uutta, vatsanpohjassa tuntuvaa kutkutusta ja valloittamattoman viehätystä. Muutosten tuulet tuovat blogiin jatkuvasti kiinnostavaa sisältöä ja seurattavaa. Mitähän seuraavaksi tapahtuu?

Oma elämäni on ollut aivan samanlaista, eikä siinä ole mitään vikaa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun me on muutettu kun minä olen raskaana. Pesänrakennusvietin myötä on ostettu uutta autoa ja laitettu elämänjärjestystä uusiksi remontein tai isommin asunnoin. Alan olemaan vakuuttunut, että suuret asiat elämässä tuppaavat tapahtumaan sykleissä.

Kuvia viime keväältä <3

Mietin, että omassa elämässäni on seesteisempi aikakausi. Ollaan asuttu tässä kodissa nyt helmikuun lopussa kaksi vuotta. Kaksi vuotta takaperin kilistelin kuohuvaa postauksessa Oma koti kullan kallis. Sen jälkeen elämä on ollut rauhallista. Ollaan eletty arkea sellaisenaan, eikä mitään suurempaa ole tapahtunut. Ei vauvoja, asuntoja, uusia parisuhteita taikka työpaikkoja. Elämä rullaa eteenpäin päivä toisensa perään samanlaisena. Päiväkotiin, kouluun, kotiin, ruokaa, saunaan ja nukkumaan. Välillä mietin, mihin vuodet katoavat.

Niiden kulun näkee koirien harmaista hapsista, lasten lähtevistä maitohampaista ja siitä että aina hetken päästä joku lapsi siirtyy isompaan sänkyyn. Olenko muistanut nauttia näistä vuosista kun he ovat hetken lainassa? Varsinkin koirien kohdalla näen elämänkaaren muistuttavan rajallisuudestaan. Meidän Helmikin, Anttonia nuorempi täytti jo kymmenen vuotta. Meidän vauvoista on tullut vanhoja.

On varmasti luonnollista miettiä omaa elämäänsä kantilta jos toiselta. Mietin onko tulevaisuudessa jotain jännittävää varalleni, josta en osaa edes unelmoida? Vai onko siellä joku suuri tragedia, jossa testataan voimavarani. Aika usein kannan huolta juuri lapsistani. Vai jatkuuko elämä onnellisena loppuun asti? Saanko minä pitkän ja onnellisen elämän?

En tiedä miksi osittain pelkään. Toisaalta ajattelen, että elämäni on ollut niin onnellista, että jotain kamalaa varmasti tapahtuu vielä. Toisaalta mietin, että en ole päässyt helpolla. Olen saanut kasvaa äitiydessä leijonaemoksi ilman mitään ennakkovaroituksia ja koulutusopasta kuulovammaisen vanhemmuuteen. Se on ollut raastavan raskas polku jossa vaihtelee huoli tulevaisuudesta siihen, että kohtaa sen ettei elämänkortteja voi itse valita, vaan pitää tehdä parhaansa niistä jotka jaetaan. Tie jossa huomaa, ettei äidinrakkaudella voi kaikkia kipuja parantaa. Ei lasten eikä omia.

Kai ne ovat kasvukipuja ja siten osa elämää.