Anna on taas lihonut

Kirjoittelin tänään instaan pitkän kuvatekstin joka kuului näin:

”Väsyneenä ja tukka sekaisin tähänkin aamuun. Jotenkin satuin eksymään netissä niin, että löysin ketjun jossa puitiin että oon lihonut (taas, edelleen ja valitettavasti kommenttien mukaan). Tuntui inhottavalta mutta onhan se totta. Voin todella huonosti ja olen hyvin väsynyt. Perheen hoidossa on ollut hommaa niin että päätin hakea kahden lapsen osalta omaishoitajuutta kun heillä kuitenkin on noita diagnooseja. Toivottavasti saan sen ja voin vihdoin keskittyä siihen, mikä arjessa on kuormittavinta ja antaa aikaa nimenomaan lapsille.

Erityisperheen äitinä arki on joskus enemmän kuin voimavarat ja silloin on todella vaikea jaksaa vielä lenkille ja valita ruoat sen kautta mikä tekee kropalle hyvää. Joillakin se näkyy laihtumisena ja toinen lihoo. Ihan totta että se on valitettavaa ja surullistakin. Ei kuitenkaan arvoteta tai tuomita ihmisiä sen perusteella miltä he näyttävät. Koskaan ei voi tietää mitä kamppailuja taustalla on. ”

 

Mulla on ollut blogin kanssa tunne, että täällä on luottamus poissa. En halua/uskalla jakaa enää kaikkia asioita, koska en myöskään jaksaisi käsitellä palautetta. Mua ei koskaan suuremmin häirinnyt kukaan kommenttiboksissa ja jos jotain on negatiivista on tullut niin en ikinä jää märehtimään niihin. Olen sillä tavalla aina kokenut olevani sopiva tyyppi bloggaamisen, sillä en pahoita mieltäni helposti.

Nytkään en ole saanut keneltäkään mitään ilkeilyä enkä koe sitä kautta huonoa fiilistä. Tuo mitä instagramiin kirjoitin on muilta foorumeilta eikä sielläkään mitenkään ilkeilty sen suuremmin muuta kuin todettiin näin. Siitä vain lähti ajatus kirjoittaa enemmänkin tänne blogin puolelle.

Oon tosiaan ollut ihan puhkipoikkiväsynyt ja kun monelta osin mun arkeen vaikuttaa lapset niin siitä on ollut vaikea kirjoittaa tänne. En halua puiden lasten puutteita blogissa, sillä rakastan heitä! Silti haluan kertoa sen verran, että tosiaan hain nyt tuota omaishoitajuutta kun moni sitä ihmetteli miksi en ole sellainen jo heille ollut. Ihan hyvä idea siis ja päätös tulee ilmeisesti pian. Toivottavasti saan sen noista meidän pojista.

Oma ”kunto” on sitten ihan surkea. Koen siitä todella huonoa omatuntoa ja siitä on vaikea kirjoitella iloisella fiiliksellä blogiin. Oikein ketuttaa kun en ole ollenkaan sellainen esimerkki blogiseuraajille kuin haluisin, puhuttamakaan esimerkistä jonka annan omille lapsilleni! Eilenkin viimeinen iltakukkuja tuli tuolta yläkerrasta portaita alas ja yllätti minut Fazerina jätskipurkin kimpusta. Rentoudun usein mässyttelemällä iltaisin kun lapset nukahtaa. Jäätelö on paheista mun suurin ja siitä olisi kyllä hyvä päästä eroon.

Välillä mietin, että nyt kuolen nuorena kun olen ylipainoinen ja se on todella ahdistava ajatus. Tiedostan siis suuressa määrin tilanteeni mutta silti koen olevani vointini edessä ihan kädetön. En tunnista itseäni peilistä isona, enkä myöskään vanhoista kuvista joissa olen pieni. Mietin kuka oikein olen ja miksi olen yhtäkkiä läskiasussa, joka on päälläni joka aamu kun herään. Mietin, että vaatevalinnoillani ei ole mitään väliä, sillä mitä tahansa puen päälleni paljastaa sen, että olen lihava. Mietin, katsovatko ihmiset minua ja säälivät, vai kuuntelevatko he puhettani kun puhun heille. Mietin, että ehkä olen tosiaan muuttunut myös ihmisenä sen jälkeen kun painonhallinta ei ole viimeisen lapsen jälkeen onnistunut. Mietin, että se taitaa harmittaa minun lisäksi monia muitakin ihmisiä, sillä siitä huomautellaan paljon.

Viime viikonloppuna sukujuhlissa minulta kysyttiin odotanko vauvaa ja vielä taputeltiin varmistukseksi, että eikö siellä tosiaan ole ketään kun sanoin että en. Isäni leikkasi pihdeillä kuukausiksi jumiutuneen vihkisormukseni pois sormestani, sillä se on jäänyt liian pieneksi enkä enää saanut sitä irti millään lanka- tai saippuatempulla. Eli kyllä, tässä on ihan nöyryytetty olo kaikin puolin.

Joskus tilanne siellä taustalla on vain kaikin puolin raskas vaikka kuinka olisi hyvä tahto. Minäkin yritän joka päivä, olla hyvä ihminen -vaimo, äiti ja ystävä. Haluan elää pitkän ja onnellisen elämän! Ja kyllä, minäkin haluaisin olla vähän keveämpi, enkä kuolla nuorena. Oon vaan ihan poikki ja se näkyy näin.

Kun kiusaus käy suureksi

SAMSUNG CSC

Lai-lai-laihduttaminen. Tuo sana jonka kaiku on kamala ja ihana. Sana jota ei saisi ääneen sanoa, sillä sallittua on vain elämäntapamuutos. Muutos jolla otetaan haltuun terveelliset elämäntavat ikihyviksi. Se on sallittua se, laihduttaminen sen sijaan on typerää vaikka elämäntapamuutos toisikin saman tuloksen tullessaan.

SAMSUNG CSC

Olen lähiaikoina kuullut monelta jotain aiempaan ulkomuotooni viittavaa. On puhuttu terveydestä ja fyysisestä kunnosta tai vaikkapa bloggaamisesta ja sen kiertokulusta vuosien aikana. Aina kohdallani palataan kysymykseen koska aloitan sen taas? Kuinka moni ihminen siitä ilahtuisi, että palaan juurilleni. Saisi tsemppiä kauttani omaan elämäänsä ja olisi kenties huojentunut ja ilahtunut minunkin menestyksestäni painonhallinnassa. Olisin se voittaja, joka vaikeuksien jälkeen saavuttaisi sen maagisen kunnon jälleen. Olisin hyväksytty yhteiskunnan ja blogimaailman taholta ja ehkä hitusen parempi tyyppi jälleen.

SAMSUNG CSC

En usko että juuri kukaan tarkoittaa puheillaan pahaa. Ei ole väärin toivoa sitä, että minäkin onnistuisin. On vain suhteellista mitä kukin pitää elämässä onnistumisena ja tavoittelemisen arvoisena ja kuinka paljon se ketäkin häiritsee jos tavoitteeni ei ole sama kuin jonkun toisen. Itseänihän minun kokoni häiritsee edelleen, en ala sitä kieltämään. Jos saisin päättää niin olisin mielummin normaalipainoinen, mutta asia ei ole ollut minulle niin helppoa. Itse asiassa juttelin perjantaina blogigaalasta kotimatkalla autossa ajellessa tästä ihanan My project is me:n Jennin kanssa. Hän on kirjoittanut samoista aiheista kun minäkin yhtä kauan ja on myös kolmen lapsen äiti. Hän todellakin osaa samaistua fiiliiksiini ja ymmärtää bloggaajana sen, miten oman koon muutokset ovat haasteellisia blogatessa juuri terveydestä ja hyvinvoinnista. Ollaan niin sanotusti samassa veneessä vaikka kilomäärät ovatkin erit. Teki todella hyvää päästä jauhamaan asiasta jonkun kanssa joka tietää.

SAMSUNG CSC

Puhuin eilen myös painosta ja sen hallinnasta ystäväni Jarnan kanssa, joka on aivan ihana tyyppi. Sellainen toiminnan ihminen, joka ei selittele. Saa painonsa hallintaan jos yhtään jenkkakahvaa meinaa muodostua ja lähtee lenkille harva se ilta vaikka kotona pyöriikin kuusi lasta. Hän valmistaa maukasta kasvisruokaa ja syö herkkuja lähinnä vain viikonloppuisin. Tuntee  omat rajansa ja osaa pysyä niiden sisällä, ilman että painosta ja syömisestä tulee ongelma. Hän rakastaa purkaa tunteitansa juoksuun ja liikunta on hänen henkireikänsä. Ei jäätelö, leipäpinot tai tavaroiden ostaminen kuten minulla. Kyllä, siitäkin puhuttiin. Omaa oloaan voi palkita syömisen lisäksi myös ostamalla. On ne sitten niitä lastenvaatteita, kalusteita tai matkoja. Onko minun ostokäyttäytyminenkin muuttunut painon myötä? Voisi olla. Ja mikä on se syy siellä taustalla? Se, etten ole tyytyväinen vartalooni enkä saa mielihyvää siitä että tuntisin oloni hyväksi nykyisessä koossani vai joku muu?

SAMSUNG CSC

Mielessä on paljon kysymyksiä vaikka olennaisinta lienee käytännön toimiminen. Tokaisinkin miehelleni talvitakkia tuskallisesti napittaessa, että ”jännä, etten ole laihtunut vaikka en ole yhtään yrittänyt!”. Niinpä, jännää siinä ei taida olla muuta kuin ensimmäinen sana.

Postauksen kuvat ovat kesältä kun fiilis oli hyvä. Taisin olla laihtunut pari kiloa ennen lomamatkaa ja olin siksi onnellinen. Kyllä, täysin riippuen vaa’an lukemasta. Olihan se seurakin ihanaa, mutta niin se vain on edelleen, että oma fiilikseni lähtee hyvin pitkälle siitä mihin suuntaan paino on menossa. Kun se laskee, on suupielet ylöspäin ja kun se nousee, laskee olotila kuin lehmän häntä.

Onko tuttua teille muille?

Ps.Huomenna lisää ruokajutuista.

SAMSUNG CSC