Tänä kesänä aion

Kiitos tuhannesti kommenteista edelliseen postaukseen! Sen suosio, vertaistuki ja tsemppi olivat niin lämpimiä, että elän tällä voimaantuneella fiiliksellä pitkään. Tuntuu, että jokainen kommentoija ymmärsi minua todella hyvin, enkä ole sitä oikeastaan koskaan täällä blogissa epäillytkään. Tiedän, että ne jotka lukee ja seuraa on ”mun tiimissä” sillä tavalla, että ihan aidosti toivoo mulle vaan hyvää. Haluan todella kiittää siis kaikkia myötäelämisestä.

Muutama kommentoi sitä, että liikaa on liikaa ja vinkkasi, että jostain kannattaa luopua ja vähentää omia odotuksia siitä, mitä kaikkea pitäisi ehtiä. Myös siitä kysyttiin mitä omaishoitajuus mulle merkitsisi. No se on oikeastaan jo yksi askel juuri tähän. Mulle on tietysti tärkeää se, että itse jaksan. Omaishoitaja saa siitä työstä pientä taloudellista korvausta ja olisi oikeutettu muutamaan vapaapäivään kuukaudessa, jolloin erityislapsille tulisi hoitaja. Usein omaishoitajat käyttävät tämän ajan omiin harrastuksiin tai vaikka ihan parisuhdeaikana puolison kanssa. Sellainen juttu olisi kyllä ihan mahtava tuki, kun tosiaan omatkin vanhempani asuvat niin kaukana.

Oon yrittänyt parhaani mukaan tehdä järjestelyjä niin, että tämä oma ”kuorma” koohtullistuisi. Yksi niistä on ollut se, että blogi on päivittynyt harvemmin ja olen tehnyt myös Keskon Easton projektissa paljon vähemmän hommaa jo pitkän aikaa. Mun henkireikä on ollut opiskelu ja se, että saan edes jonkun tunnin päivässä viettää kodin ulkopuolella jutellen muustakin kuin arjesta. Sekin tosiaan jää nyt pitkälle kesälomalle aina syyskuuhun saakka, sillä yliopistolla on niin pitkä kesätauko. Kanditutkinto on about neljää-viittä tenttiä vaille valmis mutta näyttäisi siltä, että niitä kaikkia ei ehdi suorittaa enää tänä keväänä joten syksyllä sitten loppujen kimppuun. Onhan se kyllä tylsää, että paperit jää yhden tai kahden kurssin tähden saamatta :/

Painoasiasta vielä sen verran, että en todella mieti sitä päivittäin aamusta iltaan. Kirjoitin aiheesta sen vuoksi, että se on puhuttanut muita. Pääosin olen elellyt arkea tämän kokoisena, sitä niin murehtimatta ja keskittynyt aivan muihin seikkoihin. Sitten kun paneuden ajatukseen omasta kropasta tai katselen kuvia itsestäni, niin yleensä havahdun siihen että hei, tämä ei nyt näytäkään niin hyvältä. En kuitenkaan ole stressannut siitä hirmuisesti vaan olen sitkeästi yrittänyt totutella elämään ilman jojo-laihduttamista. Siitä on nyt tasan vuosi kun lopetin laihduttamisen. Voisi vetää yhteenvedon, että tämän vuoden aikana paino on noussut jonkun kilon mutta olen ymmärtänyt että useimmille käy juuri näin. Tie ei ole nopea eikä helppo, kun pyritään irti laihdutuskierteestä. En silti paineenkaan alla enää sorru pikadieetteihin. Uskon, että löydän tasapainon arvoihini pohjautuvilla valinnoilla ja sen ääneen kuuntelulla, joka sanoo että rakastan itseäni.

Tänä kesänä aion uida, käydä rannalla ja ulkoilla lasten kanssa. Haluan käydä mökillä ja poimia marjoja! Soutaa järvellä ja saunoa kirkkaassa kesäyössä. Haluan elää ja nauttia hetkestä, lenkkeillä koirien kanssa metsän tuoksussa ja laittaa juoksuksi, ettei itikat saa kiinni. Haluan syödä makkaran ilman tunnontuskia ja löytää liikunnan ilon. Sitoa juoksukengän nauhat ja löytää sisäisen voimani, joka saa endorfiinit ryöppyämään hikikainaloista. Haluan tehdä näitä koska nautin, tai jättää tekemättä jos en jaksa. Haluan äitiyden lisäksi olla myös minä, kirjoittaa omia juttujani ja parantaa maailmaa ystävän kanssa, kahvikupin äärellä. On niin monta yksinkertaista asiaa, josta olen kiitollinen että tätä venettä ei muutama nettikommentti kaada.

Anna on taas lihonut

Kirjoittelin tänään instaan pitkän kuvatekstin joka kuului näin:

”Väsyneenä ja tukka sekaisin tähänkin aamuun. Jotenkin satuin eksymään netissä niin, että löysin ketjun jossa puitiin että oon lihonut (taas, edelleen ja valitettavasti kommenttien mukaan). Tuntui inhottavalta mutta onhan se totta. Voin todella huonosti ja olen hyvin väsynyt. Perheen hoidossa on ollut hommaa niin että päätin hakea kahden lapsen osalta omaishoitajuutta kun heillä kuitenkin on noita diagnooseja. Toivottavasti saan sen ja voin vihdoin keskittyä siihen, mikä arjessa on kuormittavinta ja antaa aikaa nimenomaan lapsille.

Erityisperheen äitinä arki on joskus enemmän kuin voimavarat ja silloin on todella vaikea jaksaa vielä lenkille ja valita ruoat sen kautta mikä tekee kropalle hyvää. Joillakin se näkyy laihtumisena ja toinen lihoo. Ihan totta että se on valitettavaa ja surullistakin. Ei kuitenkaan arvoteta tai tuomita ihmisiä sen perusteella miltä he näyttävät. Koskaan ei voi tietää mitä kamppailuja taustalla on. ”

 

Mulla on ollut blogin kanssa tunne, että täällä on luottamus poissa. En halua/uskalla jakaa enää kaikkia asioita, koska en myöskään jaksaisi käsitellä palautetta. Mua ei koskaan suuremmin häirinnyt kukaan kommenttiboksissa ja jos jotain on negatiivista on tullut niin en ikinä jää märehtimään niihin. Olen sillä tavalla aina kokenut olevani sopiva tyyppi bloggaamisen, sillä en pahoita mieltäni helposti.

Nytkään en ole saanut keneltäkään mitään ilkeilyä enkä koe sitä kautta huonoa fiilistä. Tuo mitä instagramiin kirjoitin on muilta foorumeilta eikä sielläkään mitenkään ilkeilty sen suuremmin muuta kuin todettiin näin. Siitä vain lähti ajatus kirjoittaa enemmänkin tänne blogin puolelle.

Oon tosiaan ollut ihan puhkipoikkiväsynyt ja kun monelta osin mun arkeen vaikuttaa lapset niin siitä on ollut vaikea kirjoittaa tänne. En halua puiden lasten puutteita blogissa, sillä rakastan heitä! Silti haluan kertoa sen verran, että tosiaan hain nyt tuota omaishoitajuutta kun moni sitä ihmetteli miksi en ole sellainen jo heille ollut. Ihan hyvä idea siis ja päätös tulee ilmeisesti pian. Toivottavasti saan sen noista meidän pojista.

Oma ”kunto” on sitten ihan surkea. Koen siitä todella huonoa omatuntoa ja siitä on vaikea kirjoitella iloisella fiiliksellä blogiin. Oikein ketuttaa kun en ole ollenkaan sellainen esimerkki blogiseuraajille kuin haluisin, puhuttamakaan esimerkistä jonka annan omille lapsilleni! Eilenkin viimeinen iltakukkuja tuli tuolta yläkerrasta portaita alas ja yllätti minut Fazerina jätskipurkin kimpusta. Rentoudun usein mässyttelemällä iltaisin kun lapset nukahtaa. Jäätelö on paheista mun suurin ja siitä olisi kyllä hyvä päästä eroon.

Välillä mietin, että nyt kuolen nuorena kun olen ylipainoinen ja se on todella ahdistava ajatus. Tiedostan siis suuressa määrin tilanteeni mutta silti koen olevani vointini edessä ihan kädetön. En tunnista itseäni peilistä isona, enkä myöskään vanhoista kuvista joissa olen pieni. Mietin kuka oikein olen ja miksi olen yhtäkkiä läskiasussa, joka on päälläni joka aamu kun herään. Mietin, että vaatevalinnoillani ei ole mitään väliä, sillä mitä tahansa puen päälleni paljastaa sen, että olen lihava. Mietin, katsovatko ihmiset minua ja säälivät, vai kuuntelevatko he puhettani kun puhun heille. Mietin, että ehkä olen tosiaan muuttunut myös ihmisenä sen jälkeen kun painonhallinta ei ole viimeisen lapsen jälkeen onnistunut. Mietin, että se taitaa harmittaa minun lisäksi monia muitakin ihmisiä, sillä siitä huomautellaan paljon.

Viime viikonloppuna sukujuhlissa minulta kysyttiin odotanko vauvaa ja vielä taputeltiin varmistukseksi, että eikö siellä tosiaan ole ketään kun sanoin että en. Isäni leikkasi pihdeillä kuukausiksi jumiutuneen vihkisormukseni pois sormestani, sillä se on jäänyt liian pieneksi enkä enää saanut sitä irti millään lanka- tai saippuatempulla. Eli kyllä, tässä on ihan nöyryytetty olo kaikin puolin.

Joskus tilanne siellä taustalla on vain kaikin puolin raskas vaikka kuinka olisi hyvä tahto. Minäkin yritän joka päivä, olla hyvä ihminen -vaimo, äiti ja ystävä. Haluan elää pitkän ja onnellisen elämän! Ja kyllä, minäkin haluaisin olla vähän keveämpi, enkä kuolla nuorena. Oon vaan ihan poikki ja se näkyy näin.